Aina ei paraskaan leipuri onnistu. Joskus tuloksena on käyriä ja tohveleita muistuttavia leipiä.
Olen kaikessa hiljaisuudessa ryhtynyt testamaan leivän leipomista ihan oikeaan hapanjuureen. Aloitin ruishapanjuurella, jonka ohjeen nappasin Jauhot suussa-blogista, josta löytyy muuten erittäin hyvät ja kattavat ohjeet juuren aloittamiseen ja sen ruokkimiseen. Tämä juuri onnistuikin ihan hyvin ja on edelleen elossa. Olenpa sillä jo muutaman leivänkin leiponut ihan kohtalaisin tuloksin.
Halusin testata myös tätä rusina(vehnä)hapanjuurta, sillä ajatus näistä patongeista sai veden herahtamaan kielelle. Tuumasta toimeen siis!
Kaikki meni hyvin tähän asti.
Seurasin Martinin ohjetta ja nostin patongit yöksi jääkaappiin kohoamaan. Itsevarmana juureni toimivuudesta en lisännyt taikinaan hiivaa niin kuin Martin oli tehnyt. Tämä oli ehkä ensimmäinen virhe.
Aamulla nousin ylös ja laitoin leivinkiven uuniin ja edelleen kaikki näytti todella hyvältä. Nostin patongit pöydälle ja silmämääräisesti katsottuna ne eivät ehkä olleet kohonneet ihan niin hyvin kuin olin ajatellut.
Siinä vaiheessa, kun rupesin siirtämään patonkeja pizzalapiolle tuli ensimmäinen tenkkapoo. Pitkulaista, löysää patonkia oli mahdotonta saada nätisti lapion päälle tai kunnolla irti jauhotetusta liinasta. Sain kuitenkin kolme patongeista siirrettyä ja tein niihin viillot veitsellä. Kun liu’utin patonkeja uuniin ne menivät entistä enemmän kiemuralle. Yksi patongeista lörähti leivinkiven reunan yli ja lopulta Juhan avustuksella uunin pohjalle. Se saatiin sieltä kuitenkin vielä noukittua ja asetettua uudestaan kiven päälle muutaman ärräpään säestyksellä.
Patongit paistuivat puolisen tuntia kullanruskeiksi, mutta eivät ne kyllä millään muotoa muistuttaneet esikuviaan. Kaksi viimeistä patonkia eivät oikeastaan kohonneet uunissa lainkaan ja muistuttivat märkää villasukkaa niin ulkoasultaan kuin koostumukseltaankin.
Nämä yksilöt päätyivät kuitenkin myöhäiseen aamiaispöytään ja ihan hyvältähän ne maistuivat surkuhupaisasta ulkomuodosta huolimatta.
Kivistössä 
Ei se ulkonäkö vaan se maku 🙂
Minä saan juuren aina hyvin alkuun, mutta sitten en onnistu pitämään sitä hengissä. Nytkin tuolla ruisjuuri näyttää lähinnä kituvalta… pitäisi varmaan päästää se tuskistaan ja leipoa kerralla loppuun. Ihana maku siitä kyllä tulee kaikkeen leipään, johon sitä törkkäisee.